Fiktion Sydäntalvi VH17-018-0684

Kuvankaunis hulmuharja Sulo polveutuu niin hienosta suvusta, etten voinut jättää sen myynti-ilmoitusta sivuuttamatta nähtyäni hevosen esittelyn Facebookissa. Menestyneen sukunsa lisäksi Sulokin on ehtinyt menestyä elämässään niin kilparadoilla kuin kantakirjauksessakin. Rihtniemeen saavuttuaan Sulo saikin jättää kilpaurat taakseen, olihan sillä jo iso kasa tuloksia puoltamassa hyviä kouluhevosen ominaisuuksia. Kilpailemisen sijaan Sulo pääseekin nykyisin nauttimaan elämästään harrasteratsun ja jalostusorin tehtävissä.

KTK-II, KRJ-I, SLA-I, KVJ A

Rotu, sukupuoli	suomenhevonen, ori
Säkä, väri	160 cm, musta
Syntymäaika	13.03.2017, 14-vuotias
Kasvattaja	Milja, Fiktio
Omistaja	Juulia, VRL-12454
Koulutustaso	helppo A

Sulo oli paras ostos koskaan. Siltä puuttuu liikkeistä se viimeinen silaus jota korkeammalla tasolla kouluratsastuksessa vaadittaisiin, mutta puuttuvia korkeatasoisen kouluratsun ominaisuuksia se korvaa tasaisella ja yritteliäällä luonteellaan. Sulo on kevyt ratsastettava ja reagoi ratsastajan pieniinkin apuihin. Joskus kun ympärillä tapahtuu paljon, sen keskittyminen meinaa herpaantua työnteosta, mutta napakalla muistutuksella se palaa pian takaisin työntekomoodiinsa. Sulolla on tasaiset askellajit ja sen kanssa on helppo työskennellä sileällä. Se tekee siirtymiset tarkasti kunhan ratsastaja ratsastaa ne oikein ja liikkuu muutenkin juuri kuten ratsastaja pyytää - ehkä joskus vähän enemmänkin, haluaahan se miellyttää ihmistä parhaansa mukaan.

Esteratsua Sulosta ei saa tekemälläkään. Se tykkää hypätä esteitä, mutta se ei ole erityisen lahjakas eikä hyppää kovin hyvällä tekniikalla. Pienillä esteillä työskentely on kuitenkin Sulon liikutukseen hauskaa vaihtelua. Esteratsastuksen tapaan myös maastoilu on Sulon mieleen ja se onkin turvallinen maastoratsu kenelle tahansa. Se kulkee rauhallisesti eteenpäin myös pitkin ohjin eikä koskaan säikähdä mitään niin, että se kokisi tarpeelliseksi poistua paikalta.

Jos Sulo on kenen tahansa ratsastettavissa tasosta riippumatta, on se myös luotettava hevonen maasta käsin lähes kenelle tahansa. Se on hyvin ystävällinen hevonen, nostaa kavionsa pienestä merkistä ja kulkee taluttaessakin pääosin hyvin nätisti. Vieraiden hevosten ympäröimänä Sulo on kuitenkin paljon valppaampi ja sitä kiinnostaisi muihin hevosiin tutustuminen niin paljon, että se on turvallisempi taluttaa suitsittuna. Muutoin vieraissa paikoissa Sulo on kuin kotonaan eikä se tunnu liiemmin stressaavan kilpailupaikkoja kuin klinikkaympäristöäkään. Se on kuin kotonaan missä tahansa.

Suku

i. Fiktion Hopeahuurre KTK-III sh, m, 157 cm	ii. VIR MVA Ch Kaiholehdon Hurmiopoika KTK-II, ERJ-I, KRJ-I, SLA-I, YLA2	iii. Huvitutin Nokipoika
		iie. Mörkövaaran Lemmetär YLA1, SLA-I, ERJ-I, KRJ-I, SV-II, EV-II, KV-II
	ie. Seljasaaren Jilla KTK-III, KRJ-I, SV-II	iei. VSN Ch Seljasaaren Kulo KTK-II
		iee. Koston Jasliina KTK-II KRJ-I
e. Ch Fiktion Rakkaustarina KTK-II, KRJ-I, SLA-I, YLA2, SV-II, KV-II sh, rn, 159 cm	ei. Sandin Amor	eii. Ukkosmyrskyn Amorilla
		eie. Lumoava Ystäväni Z
	ee. Villahaan Tariina KTK-II, KRJ-I, SLA-I, SV-II, KV-I, VSR jälk. C	eei. Villahaan Hilveri KRJ-I, VSR jälk. C
		eee. Villahaan Taiatar KRJ-I, SLA-II, VSR jälk. C

isälinja: (5) Fiktion Hopeahuurre - Kaiholehdon Hurmiopoika - Huvitutin Nokipoika - W.B. Wagner - Olli-Pekka
emälinja: (5) Fiktion Rakkaustarina - Villahaan Tariina - Villahaan Taiatar - Villahaan Talviira - Tampuriini

Muita palkittuja sukulaisia:
iiei. Koistilan Karma YLA1, KRJ-I, SLA-I, ERJ-II, KERJ-II
iieie. Lasisiipi SLA-II
iiee. Mörkävaaran Lauriina YLA1, SLA-I, KRJ-I, ERJ-I, KERJ-I
iieei. Railan Vilinteri SLA-I, YLA2, KRJ-II, ERJ-II
iieee. Tummavieno SLA-I, ERJ-I, KERJ-I, KRJ-II
ieiii. Tuukkanen KTK-III, KRJ-I
ieei. Koston Jörö-Jukka KTK-III, KRJ-III, YLA3
ieeie. VIR MVA Ch Ruuturouva KTK-III, SLA-II, KRL-III, YLA2
ieeee. Sokkotanssi SV-I
eeii. Mörkövaaran Hilarius KRJ-I
eeiii. Himalaja KRJ-I ERJ-I SLA-I* YLA2 KERJ-I
eeiie. Helmililja KRJ-I ERJ-II KERJ-I SLA-I
eeiei. Tuiskun Lentopoika SLA-I, KRJ-II, YLA2
eeei. Kuu-Poika KRJ-I
eeee. Villahaan Talviira KRj-I, Jälk. C

Jälkeläiset

tammavarsa Kastehelmen Taikatalvi, tammasta Hornanhovin Vaniljavilijonkka syntyi 20.09.2021 (palkittu KTK-III, KV-I, SV-I)
tammavarsa Revontuliainen, tammasta Fiktion Hengetär syntyi 30.01.2022 (palkittu KV-I)
orivarsa Valokylän Talviuni, tammasta Rohkean Kastehelmi syntyi 08.08.2022 (palkittu KTK-II, KV-I, SV-II)

Sulo periyttää 50% todennäköisyydellä mustaa väritystä (genotyyppi Ee).

Kilpailut

02.04.2017 Loitsulähde NJ-näyttelyt irtoSERT

31.05.2022 KRJ Cup, helppo A, sijoitus 10/144
30.06.2022 KRJ Cup, helppo B, sijoitus 3/125
23.07.2022 Sjöholma Sommarfestival, helppo B, sijoitus 2/10 (64,517%)
31.07.2022 KRJ-Cup, helppo A, sijoitus 12/131
21.08.2022 Rihtniemi, helppo B, hyl.

17.06.2023 Åland Weekend, K.N. Special, sijoitus 44/58 (57,738%)

Sulo on kilpaillut ennen muuttoaan Rihtniemeen kouluratsastuksessa helppo A -tasolle. Katso Sulon ajantasainen kilpailustatistiikka sen VH-profiilista.

Päiväkirja

24.12.2021: Aattoajelulla
Sulon musta talvikarva oli suloisesti pörröllään pakkasilmassa ja sen korviin koristeeksi laitettu poronsarvin koristeltu korvahuppu oli aavistuksen vinossa. Korjasin sarvet suoraan ja kävin valjaiden kaikki remmit läpi, että ne olivat varmasti sopivalla kireydellä. Sulo seisoi reen edessä hievahtamatta paikallaan.
"Kyllä minä olen sitä mieltä että suomenhevosen kuuluu olla liinaharjainen eikä tuollainen korpinmusta", kuului Vaarin huuto kuistilta. Mä puhdistin päätäni. Miten Vaarilla olikin noin vahvat mielipiteet ja miksi, oi miksi, sen piti sanoa ihan kaikki ääneen. Vaikka toisaalta joulu ei ollut mitään ilman Vaarin mielenkiintoisia kommentteja.
"Se on nyt valittava tämä kyyti tai sitten autokyyti takaisin kylille", tuumasin takaisin. Oli Vaarin vuoro pudistella päätä.
Autoin Vaarin istumaan reen penkille lampaantaljan päälle ja peittelin vanhuksen huolellisesti villaviltin alle. Istahdin itse Vaarin viereen ja ojensin isoisälleni Sulon ohjakset. "Haluutko sä päättää reitin?" kysyin, vaikka tiesin tasan tarkkaan mitä reittiä Vaari halusi mennä. Me mentiin joka joulu sama reitti, ennen traktorilla ja nykyään sitten hevosella. Vaari maiskautti ja Sulo lähti liikkeelle saaden reen nytkähtämään kevyesti. Vaarin posket punoittivat pakkasesta ja sen kasvoille levisi aurinkoinen hymy, kun pian käännyimme Rihtniementien risteyksestä oikealle.
"Me voidaan mennä raviakin tässä", sanoin. Vaari halusi kuitenkin katsella lumisia maisemia ja Sulokin käveli oikein rennosti eteenpäin, joten mikäpä tässä kävellessä. Reki liukui kevyesti auratulla tiellä ja ympärillä oleva maisema oli lähes satumaisen kaunis. Juuri tästä hetkestä en olisi muuttanut yhtään mitään, kaikki oli hyvin näin. Vaarikin oli hetken hiljaa.
“Tässä maisemassa vanhakin sielu vähän nuortuu”, Vaari sanoi lopulta. “Kun oltiin lapsia niin myö ajeltiin isän kanssa reellä joulukirkkoon. Eipä sitä kirkkoakaan enää näillä kylillä ole.”
“Ei oo mitään muutakaan tällä kylällä”, virnistin. Vaari siihen vastasi jotain siitä miten surullista maaseudun autioituminen oli ja miten ikävää oli, kun nuoriso halusi vain isoihin kaupunkeihin. Ja miten hassulta ne Sulon poronsarvet näytti. Kaikesta valituksesta huolimatta siitä näki, miten se nautti näistä hetkistä koko sydämestään.
Pienen ylämäen kohdalla Sulo siirtyi omatoimisesti raviin ja Vaari antoi sen mennä. Monessa muussa asiassa se oli tiukka, mutta hevosten se antoi tehdä vähän mitä huvitti. Melkein koko loppumatkan Sulo hölkkäsi rennosti eteenpäin. Se oli ihan hyvä, sillä mun varpaat ja sormet alkoivat vähän jäätyä pakkasilmassa.

26.01.2022: Kouluvalmennus
“Moikka Eetu! Joko sä oot kauan ehtiny kävellä sen kanssa?” Maiju huusi ratsastuskentällä Sulon selässä istuvalle pojalle kavuten samalla ulos hopeanvärisestä Volvostaan.
“No jonkun aikaa. Alle vartin kuitenki”, Eetu vastasi.
“Okei okei otetaas sitten heti ohjat tuntumalle. Ja pois sieltä kaviouralta, ei oo mitään tarvetta hinkata siellä ojassa kun tässä on lääniä muuallakin”, Maiju höpötti. “Ootko sä käyny sen viime valmennuksen jälkeen ollenkaan?”
“Käytiin me maastossa toissapäivänä.”
Maiju nyökkäsi vastauksena mutta ei sanonut sanaakaan, katsoi vaan pää kallellaan paksuihin toppavaatteisiin pukeutuneen pojan ja pörrökarvaisen orin askellusta lumisella kentällä.
“Ota seis siihen ja sano mulle onko sun ohjat saman mittaiset”, Maiju ohjeisti jopa hieman käskevään sävyyn. Eetu teki työtä käskettyä ja sai pienillä avuilla Sulon pysähtymään liki tasajaloin.
“Kyllä nää nyt on”, Eetu sanoi korjattuaa ensin ulko-ohjan yhtä lyhyeksi sisäohjan kanssa. Maiju pudisteli päätään ja muistutti, ettei ulko-ohjan ollut tarkoitus roikkua kuin pyykkinaru. Sitten nainen kehotti Eetua siirtämään ratsunsa takaisin käyntiin. Ratsukko oli talven aikana harjoitellut ahkerasti sulkutaivutuksia ja niitä lähdettiin treenaamaan myös tällä kertaa, kun Maiju ohjeisti Eetua ratsastamaan pitkille sivuille loivat siksak-sulkutaivutukset. Ensin muutama askel uran sisäpuolelle, sitten suoristus ja takaisin uralle.

“Hei hei ei oo kiire mihinkään”, Maiju toppuutteli ensimmäisten sulkujen jälkeen. Ratsukko suoritti kyllä sulkutaivutukseksi tunnistettavan liikkeen sivulle, mutta Sulon askellus oli kiireinen. “Ota vaikka jokaisen askeleen välissä pieni puolipidäte, että saat sen pysymään samassa rytmissä koko ajan.” Eetu nyökkäsi ja lähti suorittamaan tehtävää seuraavalla pitkällä sivulla kieli keskellä suuta. “Hyvä Eetu, nyt se menee hyvin! Huomasitko eron?” Maiju kysyi ja Eetu nyökkäsi taas. Seuraavaksi Maiju pyysi siirtymään kevyeen raviin, ihan vaan ettei iltapäivää kohti kiristyvässä pakkasessa ratsastavalle Eetulle ehtisi tulla kylmä. Eetu näytti kuin huokaisevan helpotuksesta ja kehotti mustan ratsunsa siirtymään raviin. Käyntitehtävät eivät olleet pojan suosikkeja, sillä niissä piti keskittyä enemmän.
“Tehdään sinne pitkille sivuille loivaa avoa. Aloita tekemällä siinä kulmassa voltti ja jatka sit suoraan samalla taivutuksella.”
“Mihin sun jalat jäi? Äläkä vaan sano ettet pysty toppahousujen kanssa käyttämään jalkaa, mä näin aiemmin että sä teit niin”, Maiju huusi kentän toisessa päässä ratsastavalle pojalle huvittuneisuutta äänessään. Sellainen Maiju oli - huomasi joka ikisen virheen mutta ei koskaan sanonut oppilailleen ilkeään sävyyn mitään.
“No en mä….”, Eetu virnisti pienesti ja Maiju keskeytti heti.
“Se taivutus tulee jalasta ja ohja asettaa vaan vähän. Ei oo tarkoitus, että väännetään sisäohjasta kaula mutkalle ja toivotaan ettei kukaan huomaa”, Maiju jatkoi puhumistaan. Eetu tiesi tasan tarkkaan Maijun seuraavat sanat, sillä se sanoi saman asian joka kerta. Taivuta hevonen sisäjalan ympäri sellaiseen kivaan banaanin muotoon. Eikä se ohje vieläkään ollut iskostunut Eetun selkäytimeen. Se vähän turhautti, Eetun tavoitteena oli kuitenkin kehittyä eikä jumittaa samojen ongelmien kanssa valmennustunnista toiseen. Eetu pudisti huomaamattomasti päätään ja tuhahti hiljaa.
Sulon pitkä ja paksu harja hulmusi keinahtelevien raviaskelten tahtiin ja jouhet olivat sotkeutua sormiin. Se oli Eetun merkki puristaa nyrkit tiukemmin kiinni. Maijukin oli hetken ihan hiljaa ja vain katseli ratsukon menoa.
“Eetu mä oon tosi ylpeä susta. Se menee nyt tosi tasaisella tuntumalla ja rentona. Oot kehittynyt tosi paljon tänä talvena”, Maiju lopulta avasi suunsa vuodattaakseen liudan kehuja Eetun iloksi. Seuraavaksi siirryttiin hetkeksi käyntiin hengähtämään ennen laukkatehtäviä. Sulolla oli paksu karva ja se alkoi hieman hiota varsinkin paksun harjan alta. Hikisen kostea kasva muuttui aavistuksen kiharaksi. Maiju muistutti jo kesken tunnin, että pitäisi huuhdella Sulo huolellisesti lämpimällä vedellä ja loimittaa sitten parilla paksulla villaloimella. Eetu vastasi että joo, se oli kantanut villaloimet jo valmiiksi pesupaikan läheisyyteen odottamaan.
“Okei otetaan sit laukkaa. Isolle keskiympyrälle vaan ja vältä ratsastamasta sieltä uralta. Ei tampata sitä kourua siellä niinku Juulia tekee”, Maiju naurahti.
Sulo siirtyi pienin avuin laukkaan. Se laukkasi lumessa kuin keinuhevonen ja kavioista lensi joka askeleen jälkeen pienen pieniä lumipaakkuja. Maiju pyysi tekemään pieniä siirtymisiä laukan sisällä, ensin pari askelta kootumpaa ja sitten taas eteen reipasta harjoituslaukkaa. Sulo teki nöyrästi kaiken, mitä Eetu siltä pyysi. Välillä se rikkoi laukan raviin Eetun ottaessa liian vahvat pidätteet ennen kokoamisia. Niistä Maiju muisti huomauttaa, että Sulon kanssa pitäisi olla kevyt ja apujen kanssa piti ajatella, että vähemmän on enemmän. Ohje tuntui ihan järkeenkäyvältä ja uusi ohje mielessään Eetu jatkoi ratsastamista - ja kaikki alkoikin sujua vähän siistimmin kuin aiemmin. Hitaampaan askellajiin siirtymiset eivät enää tuntuneet töksähtäviltä.
“Super super super hyvä Eetu! Kehu sitä ja siirry käyntiin”, Maiju kehui. “Ihan super hyvä tunti sun osalta!”
“Meni kyllä hyvin varsinkin tossa lopussa. Alkaa löytyä vähän lisää nappuloita tän kanssa tekemiseen”, Eetu vastasi hymyillen ja rapsutti Sulon hikistä kaulaa.
“Muista kuitenkin olla itelles armollinen, et oo mennyt sillä kun vasta pari kuukautta. Kaikki ei voi heti alussa onnistua mutta nyt ollaan ehdottomasti menossa oikeeseen suuntaan”, Maiju muistutti. Eetu oli ihan samaa mieltä. Tällaisten valmennusten jälkeen tuntui, että ratsastusuran osalta kaikki oli vielä mahdollista.

24.05.2022: Jäätelönhakureissu
Kun asuu niin korvessa, ettei linja-autollakaan pääse perille asti, ei kaupasta lähdetäkään hetken mielijohteessa hakemaan yhtään mitään. Siksi kauppareissuilla ostetaan kaappeihin ihan varmuuden vuoksi kaikkea, mitä ehkä mahdollisesti saattaa tarvita. Kuitenkin juuri silloin kesän ensimmäinen hellepäivä yllättää, kun pakastimesta ei löydy yhtään jäätelöä. Eikä näillä bensan hinnoilla yhden jäätelötuutin takia lähdetä ajamaan kaupunkiin. Istahdin juuri heinäpaalin päälle miettimään, miten jäätelöongelman ratkaisisi, kun Sulon vuokraaja Eetu kaartoi pikkuruisella autollaan tallin pihaan. Silloin sain päähäni vuosisadan parhaan idean.

“Hei Eetu!” Eihän sulla ole Sulon kanssa tänään valmennusta?” kysyin saman tien, kun kuljettajan ovi aukesi.
“Ei oo. Me siirrettiin se torstaille kun Maiju ei tänään ehdi”, Eetu vastasi hieman hämmentyneenä.
“Jos sulla ei ole kiire, niin lähdetkö maastoon? Mun tekee ihan hirveästi mieli jäätelöä ja ajattelin käydä ratsain kaupassa”, kerroin kunnianhimoisesta suunnitelmastani.
“Eiks tästä ole joku kymmenen kilometriä? Kai mä voin lähtee”, Eetu vastasi.
“No jotain sitä luokkaa. Voidaan kyllä oikasta siitä hiekkakuopan läpi niin se lyhentää matkaa aika paljon”, pohdin ääneen.
Eetun lupauduttua lähdemään Sulon kanssa maastoseuraksi, lähdin itse kohti rantaa hakemaan Palomaa laitumelta, kun Eetu jäi tallipihaan harjaamaan Suloa. Tarhassaan piehtaroinut ori oli pölystä harmaa, mutta muutamalla harjan vedolla pölykerroksen alta paljastui kiiltävän musta karvapeite.

Paloma löntysti perässäni takaisin tallille niin hitaasti, että miltei käännyin takaisin laitumelle hakemaan ratsukseni hieman reippaampaa hevosta. Ajattelin kuitenkin, että ehkä maastopoluille lähteminen saisi vanhaan rouvaan vauhtia.
Ruunikko tamma oli onneksi varsin puhdas, eikä aikaakaan kun sekä Paloma että Sulo seisoivat pihassa varustettuina ja valmiina lähtöön. Eetu veti kypärää päähänsä ja epäili, ettei ollut ikinä aiemmin lähtenyt näin pitkälle maastolenkille. Nousin Paloman selkään ja jäin odottamaan, että Eetu olisi myös valmis.

Eetun ja Sulon johdolla käännyimme kentän kulmalta lähtevälle maastopolulle. Oikaisimme useammassakin kohdassa pois leveältä polulta lyhentääksemme matkaa. Näin alkukesästä metsässä ei juuri ollut ötököitä, vaan saimme edetä ihan rauhassa ilman ympärillä pyöriviä hyttysiä ja hirvikärpäsiä. Tervalantielle päästyämme Eetu kääntyi katsomaan varmistamaan, että pysyimme Paloman kanssa edelleen vauhdissa mukana.
“Jos olisin tiennyt että tarviit jäätelöä niin olisin voinut tuoda”, Eetu totesi huvittuneena. “Mä ajan kuitenkin tänne aina Sauran K-marketin ohi.”
“Ei sitä aina osaa olla niin viisas, että osaisi ennakoida jäätelöhimon”, vastasin pojalle. “Sitäpaitsi sitten olisi jäänyt hyvä maastolenkki tekemättä”, jatkoin. Eetu oli lopulta samaa mieltä, se totesi että olisi todennäköisesti jäänyt vain kentälle ratsastamaan, jos en olisi pyytänyt maastoseuraksi.

Hetken kuluttua käännyimme pois autotieltä takaisin metsään, kohti hiekkakuoppia. Tästä oikaiseminen lyhentäisi matkaa useita kilometrejä, sillä tietä pitkin kulkiessa seuraava risteys olisi ollut aivan tuhottoman kaukana. Hiekkakuopan ohitettuamme polku leveni sellaiseksi, että uskalsimme mennä pätkän ravissa. Edessä oleva Sulo viuhtoi häntäänsä, se olisi halunnut mennä paljon kovempaa. Eetu ei kuitenkaan antanut, ettemme jäisi Paloman kanssa liian kauaksi.
“Voidaan laukata kotimatkalla tässä ja sit vaikka se hiekkakuoppien mäki ylös, jos Sulolla on vielä silloin yhtä paljon menohaluja! Tai voit sä laukata nytkin jos jäät sinne suoran päähän odottamaan meitä!” huusin edessä ratsastavalle Eetulle. Poika irrotti toisen kätensä ohjista näyttääkseen peukkua ja myötäsi sitten ohjista sen verran, että Sulo siirtyi reippaaseen laukkaan. Paloma ei halunnut jäädä lajitoveristaan liikaa jälkeen, vaan sekin siirtyi laukkaan, tosin vauhti pysyi paljon maltillisempana kuin Sulolla.

“Huh, tultiinpa me toi loppumatka kovaa!” Eetu henkäisi saatuani hänet taas kiinni. “Luulin ettei ehditä pysähtyä ollenkaan ennen tota pusikkoa”, Eetu naurahti ja osoitti koivikkoon.
“Huomasitko kun mekin laukattiin?” kysyin.
“Joo, jos sitä voi laukaksi edes sanoa. Paloma on ihan kesälomalla jo”, Eetu vastasi huvittuneena. Eetun kommentissa oli ehkä perää, sillä Paloma tuntui jotenkin vielä normaaliakin verkkaisemmalta tänään. Ehkä ensimmäiset lämpimät päivät olivat saaneet sen aivan laiskistumaan.

Jatkoimme matkaa käynnissä ja pian pääsimme metsästä asfalttitielle, kun edessä näkyi idyllinen omakotitaloalue. Kavioiden kopse asfaltilla herätti huomiota ja useammasta pihasta kuului innostuneita “kattokaa heppoja!”-huudahduksia. Entisissä kilpahevosen hommissa molemmat ratsut olivat tottuneet kaikenlaiseen, eikä kumpikaan ollut moksiskaan trampoliinilla pomppivista lapsista, ruohonleikkureista tai haukkuvista koirista. Mielessäni mietin, että tallissani seisoi sellaisiakin hevosia, jotka olisivat ottaneet jalat alleen ensimmäisen trampoliinin nähdessään.
Asuinalueen laitamilla näkyi jo lähimmän K-Marketin parkkipaikka. Matka olikin ollut odotettua lyhyempi. Kaupan pihassa kohtasimme kuitenkin ongelman, jota kumpikaan meistä ei ollut osannut ennen lähtöä ajatella. Millä ne jäätelöt saataisiin kaupasta, kun turvallisuussyistä toinen meistä ei voinut jäädä molempien hevosten kanssa odottamaan. Vaikka Sulo olikin kiltti, niin se oli kuitenkin ori.
Pohdintamme keskeytti pieni ruskeatukkainen tyttö, joka ujosti tuli kysymään, että saako heppoja silittää. Tytön perässä käveli hänen äitinsä ja tytön silittäessä Paloman ruskeaa kaulaa kysäisin äidiltä, olisiko hänen mitenkään mahdollista käydä ostamassa meille kahta jäätelötuuttia jos antaisin niihin rahat. Tytön äiti suostui, kävi nostamassa kauppakassit autoonsa ja lähti takaisin kauppaan antamani viiden euron seteli kädessään.

Pian nainen astui ulos kaupan ovista käsissään kaksi vaniljajäätelötuuttia ja vaihtorahat.
“Tuhannet kiitokset sulle!”, kiitin naista. Tytär silitti Palomaa edelleen, enkä osannut sanoa kumpi näytti onnellisemmalta, tyttö vai rapsutuksia rakastava Paloma. Sulo oli päättänyt hyödyntää parkkipaikan laidalta löytyvää ruohobuffettia ja se nyhti suuhunsa nurmikkoa sen minkä kerkesi. Annoin vaihtorahat tytölle ja lupasin, että jos se vain olisi äidille ookoo, saisi meille tulla joskus ratsastamaan.
“Äiti äiti pliis voidaanko mennä heti?” tyttö pomppi innostuneena ympäriinsä. Äiti näytti hieman epäilevältä, mutta annoin hänelle puhelinnumeroni ja sanoin, että laittaa viestiä myöhemmin niin sovitaan aika talutusratsastukselle. Sellainen liikunta olisi varmasti enemmän Paloman mieleen, kuin pitkät ja vauhdikkaat maastolenkit Sulon perässä kulkien.
Jäätelö toisessa ja ohjat toisessa kädessä lähdimme ratsastamaan takaisin kohti tallia. Hevosten mielestä matka asuinalueen läpi ei ollut vieläkään yhtään jännittävä, Sulo vain luimisti korviaan meidät liian läheltä ohittaneelle pyöräilijälle, mutta muuten matka sujui varsin seesteisesti. Hiekkakuoppia edeltävälle laukkasuoralle päästyämme Sulosta löytyi kuitenkin taas virtaa. Eetu halusi laukata koko suoran ja hiekkakuopan mäen. Minä lupasin että saisi mennä niin kovaa kun uskaltaa, kunhan ei putoa. Sulon kanssa sen mäen voisi laukata vaikka useampaan kertaan, jos sillä vieläkin riittäisi intoa pitkän laukkasuoran jälkeen. Orilla oli varmasti kuuma mustan karvansa alla, mutta se ei sitä hidastanut. Jouhet hulmuten se katosi Eetu selässään horisonttiin ja me jatkoimme Paloman kanssa matkaa kevyessä ravissa. Tällä kertaa Paloma ei halunnut laukata, eikä sen onneksi tarvinnutkaan.

Sulo seisoi ylvään näköisenä mäen päällä ja hirnahti nähdessään Paloman. Tamma nosti päätään, mutta ei vastannut Sulon hirnahdukseen.
“Tulitteko te käynnissä puolet matkasta vai miten teillä meni noin kauan? Eetu kysyi.
“Te menitte vaan niin kovaa, että jouduitte odottelemaan kauemmin”, vastasin. “Laukkasitteko monta kertaa ton mäen?”
“Kerran vaan, Sulo olis kyllä varmaan mennyt enemmänkin mut en halunnut väsyttää sitä liikaa ettei se ole ylihuomenna valmennuksessa ihan väsynyt”, Eetu sanoi.
Loppumatka tallille mentiin pelkkää käyntiä. Tutuille kotiin johtaville maastopoluille päästyämme alkoi Palomastakin vihdoin löytymään vauhtia.
“Oho, sullahan meni kauan herätä tähän päivään”, hämmästelin ja rapsutin Palomaa harjan tyvestä. Tamma heilautti kevyesti päätään, aivan kuin se olisi nyökännyt ja myötäillyt sanomisiani.
Kaiken kaikkiaan aika täydellinen ensimmäisen kesäpäivän maastolenkki.