Juhlamoka

rautias aa ee suomenhevostamma, 169 cm
syntynyt 15.01.2023 Suomessa, 8-vuotias
VH23-018-0041

kasvattanut Juulia
omistaa Juulia, VRL-12454

ko  :  helppo A      re  :  110 cm      ke  :  CIC1

KTK-II

Toistakymmentä senttiä odotettua isommaksi kasvanutta Mokkaa voisi ulkomuodon perusteella luulla vähän kömpelöksi ja hitaaksi. Mitä vielä, tamma on osoittanut olevansa kaikkea muuta. Se on ratsuna jokseenkin vahva ja liikkuu isoin liikkein. Ihan aloittelijan ratsuksi siitä ei ole, mutta vähän kokeneemman ratsastajan kanssa tehtävät suoriutuvat oikein mallikkaasti. Tamman vanhemmat eivät ole juuri hyppylahjoillaan loistaneet, mutta Mokasta sen sijaan on kuoriutunut mitä mainioin ratsu kaikkiin ratsastuksen lajeihin. Se hyppää hyvin ja mielellään, kunhan estekorkeus pysyy tarpeeksi maltillisena. Korkeammilla esteillä se alkaa jo pudottelemaan puomeja sen verran, ettei kilpailuissa pärjääminen ole mahdollista. Hyppäämättä se ei kuitenkaan jätä, vaan yrittää urheasti päästä esteen kuin esteen yli. Kouluratsastuksen puolella Mokalla on selkeästi enemmän lahjoja. Se liikkuu isoin ja ilmavin liikkein ja varsinkin sen ravissa istuminen tuntuu vähän pompottavalta. Välillä Mokka tuntuu aika vahvalta kädelle ja tuntuu, että se turtuu kaikille muille paitsi eteenpäin pyytäville avuille. Jos sen kuitenkin saa ratsastettua rehellisesti avuille, on se ratsuna hurjan kevyt ja sen kanssa on mukava työskennellä.

18.02.2023    päiväkirjamerkintä    ✎ omistaja

Mokasta oli kasvanut jo iso tyttö. Sekä kuvainnollisesti, että ihan kirjaimellisestikin. Kukapa olisi uskonut, että siitä kasvaisi lähes 170-senttinen tankkeri. Epätasaisen kasvun takia Mokalle oltiin annettu runsaasti aikaa kasvaa ja se sisäänratsastettiin kunnolla vasta nelivuotissyksynä, vaikka se tarkoittikin varsalaatisten jäämistä väliin. Nyt viisivuotiaana Mokka näytti jo oikein hyvältä ja tuntuikin kivalta ratsulta.

Tänään lähdettiin Mokan kanssa maastoon yhdessä puolisoni ja Valkyyrian kanssa. Mokka ei ollut maastoillut juuri kotipihaa pidemmällä, mutta tänään suunnittelimme maastolenkin vähän kauemmaksi. Valkyyria oli oivallinen vetohevonen ja se käveli rohkeasti autotien laitaa saaden myös Mokan rentoutumaan. Isotkaan autot eivät loppujen lopuksi jännittäneet nuorta ratsuani, mutta tuulessa heiluvaa puun oksaa Mokka sen sijaan katsoi epäluuloisesti. Pelottavan oksan ohi selvittyämme pääsimme pienemmälle tielle, jossa lumipohja oli sen verran pitävä, että pääsimme ottamaan muutaman pätkän ravia.

Mokalla oli hirveä kiire päästä menemään Valkyyrian ohi, vaikka edellä menevä ruunikko paineli sekin ihan reipasta vauhtia. Loppujen lopuksi Mokka kuitenkin tyytyi ravaamaan kiltisti Valkyyrian perässä. Takaisin kotipihaan pääsimme reilun tunnin lenkin jälkeen. Kumpikin hevosista pääsi suoraan tarhaan päiväheinille ja me lähdimme puolison kanssa puhdistamaan varusteita.

17.02.2026    päiväkirjamerkintä    ✎ omistaja

Helmikuinen auringonpaiste lämmitti mukavasti poskipäitä, kun mittailin Mokan jalustimia sopivan mittaisiksi tallin edustalla. Estesatula oli viimeksi ollut puolisolla käytössä ja jalustimet olivat hänen jäljiltään monta reikää liian lyhyet. Mokka mussutti kuolainta ja vilkuili korvat hörössä ympärilleen. Se taisi tietää, että oltiin taas lähdössä maastoon. Ponnistin itseni jakkaran avulla selkään. Toppavaatteet päällä homma tuntui yllättävän hankalalta, eikä ihme, olihan Mokalla enemmän säkäkorkeuttakin kuin puolilla tallin puoliverisistä.

Mokka lähti saman tien kävelemään, kun sain takapuoleni satulaan. Etsin jalustimet vauhdissa jalkoihini ja ohjasin Mokan suorinta tietä kohti tallin ympäri kulkevaa polkua, jonka tallimestarimme oli käynyt auraamassa traktorilla. Lumi narskui Mokan kavioiden alla, kun se eteni reipoasta vauhtia auratulla väylällä. Mokka yritti kaikin tavoin kertoa, että nyt olisi erittäin hyvä hetki mennä vähän reippaampaakin askellajia, mutta yritin hillitä sen menohaluja ja nauttia käyntimaastosta ja lumisista maisemista

Maastopolku päättyi tallitielle, jossa käänsin Mokan vielä poispäin tallin pihasta, kohti läheistä laskettelukeskusta. Ihan rinteeseen ei hevosen kanssa viitsinyt mennä, varsinkaan näin hiihtolomaviikolla kun paikka pursuili innokkaita laskettelijoita, mutta sinne vievä tie oli ainoa aurattu väylä näillä main. Metsäpolut olivat paksun lumipeitteen alla piilossa, eikä sinne ollut vielä vähään aikaan mitään asiaa.
Ohitse ajoi tasaiseen tahtiin suksiboksein varustettuja autoja, jotka onneksemme osasivat hiljentää kohdallamme. Tietä reunustavat lumipenkat olivat kaventaneet tietä huomattavasti normaalia kapeammaksi. Joidenkin autojen takapenkin ikkunoista näkyi hymyilevien lasten kasvoja, kun he katsoivat ohitettavaa hevosta nenä kiinni ikkunalasissa.

Yksi auto pysähtyi kohdallamme ja kuljettajan ikkuna laskeutui hitaasti auki.
“Hei anteeksi, onko teillä talli tässä lähellä?” kuljettajan paikalla istuva perheenisä kysyi.
“Joo, tuossa kilometrin päässä, tosta seuraavsta risteyksestä oikeaan”, vastasin.
“Pääseekö siellä ratsastamaan? Tässä olisi takapenkillä innokkaita ponityttöjä.”
“Ei me olla ratsastuskoulu, jos sitä kysyt. Kasvatan hevosia puolisoni kanssa ja kilpailen”, kerroin kysyjälle. “Mutta eiköhän meiltä muutama ponitytöille sopiva ratsu löydy, jos haluatte tulla joku päivä käymään”, lupasin miettimättä asiaa sen enempää.
Annoin ponityttöjen isälle puhelinnumeroni ja pyysin soittelemaan myöhemmin, että saataisiin ponitytöille järjestettyä muutakin hiihtolomatekemistä kuin laskettelua. Perheen jatkettua matkaa käänsin Mokan kotiin. Rapsutin sen kaulaa ja huokaisin syvään.
“Voi Mokka mitä meninkään lupaamaan. Kuka sun heppakavereista uhrataan lastenratsuksi?”