My Oh Maya

ruunikko AA Ee suomalainen puoliveritamma, 171 cm
syntynyt 19.01.2022 Suomessa, 10-vuotias
VH22-031-0328

kasvattanut Juulia
omistaa Juulia, VRL-12454

ko  :  Intermediate I

PSB-II

Maya on epäluuloinen kaikkea ja kaikkia kohtaan. Kotipihaan ilmestynyt uusi kukkaruukku, maastolenkillä postilaatikko tai oikeastaan mikä tahansa muu on epäilyttävää. Jännittäviä asioita Maya pysähtyy tuijottamaan puhisten. Kyllä sen kanssa kaikki sujuu ainakin joten kuten, kun vain antaa tammalle oman aikansa tutustua ympäristöön. Tosin klipperiä Maya pelkää niin paljon, että siistin klipatun ulkoasun sijaan se saa tallin ainoana puoliverisenä erikoisvapauden elää tarvisin karvamammuttina.

04.11.2022    päiväkirjamerkintä    ✎ omistaja

Mä katsoin Mayaa, joka tuijotti takaisin pelonsekainen katse silmissään. Tamma näytti siltä, että se ottaisi jalat alleen hoitopaikalta saman tien, jos käynnistäisin kädessäni olevan klipperin. Huokaisin syvään ja laskin klipperin takaisin hyllylle. Ei tästä tulisi vieläkään mitään, ei varmaan koskaan tulisi. Yksikään toinen tapaamistani hevosista ei koskaan ollut pelännyt klipperiä yhtä paljon kuin Maya.
"Voi sinua", jutustelin tammalle ja silitin sen jännittynyttä kaulaa. Mayan korvat liikkuivat edestakaisin, kun se kuunteli höpötystäni. Hiljalleen se alkoi rentoutua ja vaikuttaa taas omalta, joskin edelleen epäluuloiselta itseltään.

Otin kaapista Mayan harjakorista pölyharjan ja aloin puhdistamaan puruja pois tamman pörröisestä karvapeitteestä. Se oli ehtinyt kasvattaa jo aikamoisen karvan, vaikka mielestäni olin loimittanut sitä runsaasti ensimmäisistä viileistä päivistä alkaen. Perusteellisen harjaamisen jälkeen varustin Mayan ja heitin sen selkään vielä villaviltin. Ei se sitä nyt vielä tarvinnut, mutta se hikoaisi kuitenkin treenissä karvansa alla ja tarvitsisi myöhemmin loimen. Maya seurasi kiltisti perässäni maneesiin ja vilkuili huolestuneena ovea, joka narisi kiskoillaan työntäessäni sitä auki.
"Tulehan nyt sieltä, ei tämä oviaukko sua syö", rohkaisin tammaa puheellani, vaikka tiesin ettei se ymmärtänyt. Maneesissa kaikui radiosta vaimea musiikki ja ratsuttajani Annika vilkutti minulle maneesin toisesta päädystä Achillesin selästä. Kävelin Mayan kanssa maasta käsin pari kierrosta, ennen kuin heitin viltin sen selästä maneesin laidalle ja nousin itse selkään.

Kuten arvata saattoi, meni alkuun hyvä tovi tutustuttaessa Mayaa maneesin laidalla roikkuvaan loimimyttyyn. Tamma tuijotti sitä jo kaukaa, eikä halunnut mennä lähellekään hurjaa myttyä. Vaikka olin jo tuttunut sen epäluuloisuuteen, jaksoi silti harmittaa, että joka ikinen päivä treenistä ensimmäinen vartti kului tähän samaan asiaan. Maya puhisi loimelle ja tökkäsi sitä kevyesti turvallaan. Sitten se ikään kuin totesi että ai se olikin vain loimi, ja kääntyi oma-aloitteisesti takaisin uralle ja jatkoi matkaansa. Kyllä se osasi olla kummallinen, mietin kerätessäni ohjia takaisin tuntumalle. Loppuratsastus sujui tällä kertaa onneksi ilman uusia säikkymisiä tai pelottavia juttuja, vaikka Achillesin poistuminen maneesista kesken kaiken saikin Mayan jännittymään hetkeksi.