Aittamuseon aarteita

Vasemmanpuoleisen ala-aitan oveen on kiinnitetty metallisia kirjaimia, jotka muodostavat sanan museo. Aitan ovi aukeaa naristen ja sisällä avautuu suloinen pieni aittahuone, entinen vilja-aitta, jonka seinillä on nykyään hyllyjä täynnä toinen toistaan kummallisempia vanhoja esineitä. Museon näyttelystä löytyy muun muassa isovaarin kansakoulussa tekemä tuohivirsu, sekä maatalon arjessa käytettyjä esineitä: rukin osia, juustomuotti ja paljon sellaisia juttuja, joiden alkuperäistä käyttötarkoitusta kukaan ei tiedä.

Rihtniemen tilalla elettiin tilan ensimmäisinä vuosikymmeninä kiireistä maatalon arkea. Isäntäperheen piti kiireisenä kahdeksan lehmää ja muutaman kymmenen hehtaarin verran peltoa. Nykyisen ratsastuskentän paikalla oli suuri kasvimaa, jonka antimia kerättiin talven varalle talon kellariin: perunaa, porkkanaa ja lanttua. Kasvimaan vieressä oli suurehko kasvihuone, jossa kesäisin kasvoi kurkkua, tomaattia ja tarpeellisia yrttejä, kuten tilliä ja ruohosipulia. Vuoden saattoi jakaa karkeasti kahteen jaksoon: talveen, jolloin maassa oli lunta, ja kesäkauteen, joka alkoi lumien sulaessa ja loppui syksyn ensimmäisten pakkasöiden aikaan. Talvella levättiin, hiihdettiin lähimetsissä, käytiin pilkillä. Kesäisin päivät täyttyivät tärkeistä maatilan töistä: piti kääntää perunamaa, kitkeä porkkanapenkki, tehdä heinää, lypsää lehmät ja niin edespäin.

Seitsemän- ja kahdeksankymmentälukujen taitteessa eläimistä luovuttiin ja tila toimi vielä noin kymmenen vuoden pelkästään viljatilana, kunnes tilan isännästä, minun isovaaristani, jätti aika ja isomummo muutti kaupunkiin. Minun vaarilleni hänen lapsuudentilansa oli tärkeä, ja vaikka oma perhe asusti liki sadan kilometrin päässä, oli jokainen viikonloppu ja loma vietettävä kotitilalla. Sitten kun vihdoin tuli aika jäädä eläkkeelle, muutti vaari takaisin lapsuudenkotiinsa. Olin kymmenvuotias kun tilasta tuli minun mummolani, vaikka mummoni ei tilalla koskaan ennättänytkään asumaan. Kaikki lapsuuteni kesät vietimme mummolassa, minä, veljeni ja muutama serkkumme. Serkut olivat kaupunkilaisia eivätkä ymmärtäneet meidän maalaislasten leikkejä, ja isovelikin kasvoi pian ohi leikki-iän ja lähti ulkomaille opiskelemaan. Jäljelle jäi vaari ja minä. Vaari opetti minulle kaiken: kuinka kirves teroitetaan valtavaa tahkoa apuna käyttäen, miten traktori käynnistetään ja minne navetan vintillä voi astua ilman että jalka menee lattiasta läpi. Kaiken aikaa minä haaveilin, että joskus minullakin olisi oma tila, vähän isompi ja hienompi kuin mummola ja siellä olisi hevostalli täynnä upeita kiiltäviä kilpahevosia.

"Vaari, vaari! Anna mun ajaa!" hihkaisin vaarille, joka ajoi vanhaa punaista traktoria ulos tallista. Mä tiesin ettei se kieltäytyis ja tälläkin kertaa se ojensi kätensä, että pääsin kyytiin. Tää oli parasta. Me ajettiin ihan koko Tervajärven ympäri, viis kilsaa, ja mä sain ajaa ihan koko matkan. Haluun kyl heti huomenna uudestaan.

Olin parikymppinen, kun vaarin kunto romahti ja hän muutti palvelutaloon asumaan. "Kuules, Juulia. Ota sinä tämä tila hoidettavaksesi. Rakenna tähän se hevostalli", vaari sanoi. Ja niin mummolasta tuli pian minun kotini. Silloin elettiin vuotta 2015, olin juuri ja juuri parikymppinen vasta valmistunut ratsastuksenohjaaja ja ylioppilas. Haaveet jatko-opiskeluista vaihtuivat suureen remonttilainaan, jotta saisin rakennettua mummolaani sen hevostallin josta olin haaveillut.

Seuraavana vuonna navetasta valmistui hevostalli, rakentaja oli sitä mieltä että helpompaa olisi purkaa koko rakennus ja rakentaa uusi, mutta pidin pintani ja vaadin vanhan navetan kunnostamista. Samaan aikaan pihalle valmistui myös ratsastuskenttä, eikä aikaakaan kun pihamaan täyttivät hevoset: minun oma ratsuni Hippu, joka oli ollut omistuksessani opiskeluajoista lähtien, Hipun seuraponi Kirppu sekä kymmenkunta yksityishevosta. Myöhemmin tuli vielä Blondi, josta piti tulla seuraava kilparatsuni Hipun jäädessä eläkkeelle. Usean vuoden ajan luulin eläväni unelmaani yksityistallin pitäjänä, siivosin karsinoita, järjestelin muiden sotkuja ja lanasin kenttää harva se päivä.

Yhtenä päivänä kuitenkin päätin, että nyt riittää. Vuonna 2020 Rihtniemestä lähtivät viimeisetkin yksityishevoset ja suljin tallin vain omaan käyttööni. Aamuisin talli oli kuitenkin ankea, kymmenen tyhjää karsinaa muistuttivat jatkuvasti siitä, että tänne mahtuisi lisääkin hevosia. Pian Hippukin lähti taivaslaitumille. Sen tilalle laumani vahvistukseksi tuli pian Pupu, jotta Blondi saisi laitumelle ikäistään seuraa Kirpun kärsiessä kesän tarhassa kaviokuumeriskin takia. Tyhjä talli alkoi täyttyä keväällä 2021: talliin saapuivat ensin Wiljo, sitten Paloma ja vielä Herkku. Ostinpa vielä pari hevosta lisää ja pian tallini alkoi taas olla sellainen kuin pitikin. Illalla ennen kotiin lähtöä tallin täytti tyytyväinen heinän rouskutus ja aamulla vastassa oli hörisevä hevoskuoro. Näin kaiken pitikin olla.

Vanhoja ulkoasuja Rihtniemen yksityistalliajoilta