Tallipäiväkirja

27.06.2023

Wiljo seisoi rauhallisena hoitopaikalla ja mutusteli suussaan olevaa kuolainta.Vedin kypärää päähäni ja katsahdin tallin käytävällä seisovaa Ensiota ja sen suitsia kiinnittävää Maijua kohti.
"Maiju mä oon vähän ajatellut", sain sanottua.
"No, mitähän tällä kertaa?" ystäväni kysyi ja nosti katseensa orinsa turpahihnasta.
"Mä tarviin uuden kisahevosen. Mulla on nyt ihan oikeesti sellanen fiilis että haluaisin kisata enemmän ja tallista loppuu hevoset kesken", kerroin ja hymyilin pienesti.
"Mitä sä tarkotat - sullahan on talli täynnä hevosia, eikö niistä mikään kelpaa?" Maiju ihmetteli, ihan ymmärrettävästi.
"Joo mutta mieti nyt. Wiljo ja Blondi on sulla käytössä niinkun sovittiin, Sulo on aikalailla Eetun käytössä vaan, Herkku ja Paloma on ihan eläkeläisiä jo, Lyyli on vasta kolme, Velmeri ei sovi mun käteen yhtään ja Vilppu näyttää tulleen ihan isäänsä", luettelin. " - Että ei tässä jää kun Pupu ja Nelli."
"Tiedän, että sovittiin Wiljon ja Blondin olevan mun käytössä vielä pari vuotta, mutta kummatkin on niin kilttejä että varmasti pärjäisit niiden kanssa kilpailuissakin", Maiju vakuutti.
"Mutta kun…", änkytin. "En mä halua purkaa sitä sopimusta nyt, mun mielestä on ihan kiva katsella sivusta kun omat hevoset pärjää. Sitäpaitsi mä oikeastaan löysin itselleni jo sopivan hevosen", jatkoin varovasti.
"Ai?" Maiju kysyi ja kohotti kulmiaan.
"Joo, samalta kasvattajalta kun Blondi. Itseasiassa se on osittain samansukuinenkin. Mutta se on vasta viisvuotias", kerroin. "Sellanen nätti kimo ruuna, juttelin sen Mandelbacken Miljan kanssa ja jäi sellainen kutina että siitä hevosesta vois tulla kiva ratsu johonkin vaativaan beehen", jatkoin samaan hengenvetoon.
"Hirveen pitkä pohjustus, olisit vaan sanonut että löysit itelles uuden hevosen", Maiju naurahti. "Kyllä mä luotan sun arviointikykyyn hevosten suhteen, vaikka Velmeri olikin ehkä vähän hutiostos silloin aikoinaan."

Maijun luottamuksenosoitus tuntui tietenkin hyvältä. Mä olin kyllä jättänyt kertomatta, että kasvattaja oli kuvaillut ruunaa vähän araksi. Oikeastaan olin aika tyytyväinen löytööni, sillä se vaikutti mun taitotasolle oikein sopivalta ratsulta. Nellin kanssa kilpailin jo vaativaa, mutta tamma oli niin kokenut konkari ettei sen kanssa tuntunut oikein tapahtuvan kehitystä ratsastuksellisesti. Vaativan B:n tehtävät tuntuivat sille niin helpoilta, ettei se oikein tarjonnut minulle haastetta tehdessään liikkeet jo puolikkaan pyynnön jälkeen. Havahduin ajatuksistani, kun Maiju kysyi olinko Wiljon kanssa kohta valmis lähtöön.
"Joo oota, kiristän satulavyötä vielä."
"Me mennään tohon ulos jo", Maiju vastasi ja lähti taluttamaan mustaa oriaan tallin ovesta ulos. Maijun Ensiosta oli tullut aika kiva. Sen suoritustaso kisoissa oli vielä vähän epätasainen mutta hei, se olikin vasta kääntynyt kuusivuotiaaksi. Kotikentällä olin nähnyt Maijun leikittelevän sen kanssa jo baby-piaffilla ja muilla tempuilla. Uskoin vahvasti, että Ensiokin nousisi vielä Grand Prix -tasolle.

Irrotin Wiljon hoitopaikalta, jossa se oli ehtinyt seistä valmiiksi varustettuna jo hyvän tovin. Tallin ovesta ulos astuessa aurinko häikäisi hetkellisesti silmiä niin, ettei näkökentässä ollut muuta kuin valkoista. Oli ihanaa, kun oli kesä ja lämmin. Talutin Wiljon lähimmän kentän aidan viereen ja ponnistin alimman lankun päältä orini selkään. Wiljon satulassa tuntui samanaikaisesti niin kotoisalta ja turvalliselta mutta niin oudolta, kun en ollut sillä viime aikoina juurikaan ratsastanut. Maiju käveli Ension selässä kentällä ja Ension kaviot nostivat kentän pohjasta ilmaan hiekkapilven.
"Joko mennään?" se kysyi ja mä nyökkäsin.

Hevosten satulat narisivat käyntiaskelten tahdissa ja kevyt tuulenvire tuntui mukavalta käsivarsissa. Juuri tällaiselta kesäpäivän maaston pitikin tuntua.
"Kiva kun vähän tuulee, muuten olis aika tukalat oltavat", pohdin.
"Joo, eikä oo paarmoja", Maiju iloitsi.
Me käveltiin hetken matkaa rauhassa vieretysten tiellä, kun autoliikennettä ei näkynyt eikä kuulunut. Jatkoimme risteyksestä suoraan kohti Syvälampea ja otimme tiellä pienen pätkän raviakin. Wiljo oli oikein mainio vetohevonen, vaikka Ensio oli vähän väliä pyrkimässä takaa rinnalle ja ohi. Maiju joutui aika paljon toppuuttelemaan kuusivuotiastaan, että se pysyi turvallisen välimatkan päässä Wiljosta. Ennen Kuokkalan risteystä käännyttiin vasemmalle pellon reunaan ja siirrettiin hevoset käyntiin.

"Mikä fiilis jäi muuten Ahvenaan matkasta?" kysyin takanani ratsastavalta Maijulta viitaten viikon takaiseen kilpailumatkaan Åland Weekendissä.
"Siis vähän ristiriitaiset", Maiju huokaisi ja tiesin heti mistä se seuraavaksi valittaisi. "Tavallaan hyvä fiilis jäi, varsinkin Ension debyytistä vaativassa. Se meni olosuhteisiin nähden ihan kivasti. Mutta harmittaa kyllä tosi paljon se Velmerin rata."
Tiesin kyllä mitä Maiju tarkoitti. Viime kesän kilpailukausi oli mennyt Maijulta ja Velmeriltä niin uskomattoman hyvin, että jossain kilpailukauden jälkeisessä euforiassa Maiju oli päättänyt, että talven aikana Velmeri oppisi laukanvaihdot ja ratsukko voisi nostaa tasoaan helposta Aasta yhtä ylöspäin. Mutta Velmeripä ei sitten oppinutkaan vaihtoja ja se harmitti Maijua ihan hirveästi. Åland Weekendissä Velmerin helppo A oli muutenkin ihan farssi ja rikkoja tuli siellä täällä jättäen prosentit vain viiteenkymmeneenseitsemään. Ymmärrettävästi ystäväni oli tulokseen pettynyt, kun edelliskaudella Velmerin tulokset eivät samalla tasolla jääneet kertaakaan alle kuudenkymmenen neljän.
"Mutta mites seuraava Åland Weekend?" uskalsin varovaisesti udella Maijulta.
"Jos Velmeri ei siellä tee hyvää rataa, niin heitän kyllä hanskat tiskiin tän kauden osalta", Maiju tuhahti nyt jo pieni hymynkare huulillaan. "Ehdottomasti suurin toive on kyllä se, että Max ei vedä iltajuhlassa överiksi. En jaksa taas kisa-aamuna tehdä asioita sen puolesta kun äijä itse makaa krapulassa peiton alla."
Nauroin. Parempaa kuvausta Maxin kilpailumatkasta ei oikein voinut antaa. Mies oli vähän innostunut iltajuhlassa ja sillä meni Iltagaalan jatkoja juhliessa aamuun asti, vaikka startit olivat heti aamupäivästä. Lopulta Maiju oli joutunut letittämään ja varustamaan Alman Maxille valmiiksi ja ratsastaja itse oli päässyt sängystä ylös vasta kun oli ihan pakko mennä ensimmäisen luokan verryttelyyn.

Aika riensi jutustellessamme heinäkuun kilpailuista ja pian olimmekin saapuneet Syvälammen rantaan. Metsäpolku kulki aivan rantaviivan tuntumassa ja läheisten mökkien laitureilta kuului lasten kiljuntaa ja molskahduksia, kun lapset hyppivät laiturilta veteen. Wiljo ei reagoinut ääniin mitenkään, mutta Ensio jännittyi hetkeksi kuuntelemaan riemunkiljahduksia. Jatkoimme metsäpolkua pitkin takaisin Syvälammentielle ja edelleen kohti Jyrkkävuorta. Vaikka lämpötila oli reilusti hellelukemissa, en malttanut odottaa muutamaa reipasta laukkapätkää Jyrkkävuoren mäkisissä maastoissa.

"Hei nyt mennään!" huusin takanani tulevalle Maijulle, kun Jyrkkävuorelle vievä loiva ylämäki siinti edessä. Wiljokin alkoi vähän heräilemään helletokkurastaan ja otti muutaman sivuaskeleen. Annoin sille vähän ohjaa ja ori nykäisi itsensä valtavalla loikalla eteenpäin jatkaen sitten maa tömisten isoa laukkaa eteenpäin. Ensio tuli perässä minkä jaloistaan pääsi, mutta jäi Wiljosta silti jonkun verran jälkeen. Mäen päällä Wiljo hidasti itse raviin ja lopulta käyntiin, mutta Ensio olisi varmaan jatkanut laukkaa maailman tappiin asti ellei Maiju olisi saanut sitä pysähtymään Wiljon takamukseen.
"Huh kun tultiinkin kovaa", Maiju huohotti. "Wiljo ei edes näyttänyt menevän täysiä, se vaan otti ihan valtavan pitkiä askeleita", nainen jatkoi ja pyyhki silmäkulmastaan karanneen kyyneleen.
"Tultiin kyllä kovaa. Mullakin on ihan vedet silmissä", naurahdin.
Hengähdimme hetken ja jatkoimme sitten kohti seuraavaa jyrkempää mäkeä, jossa otettiin muutama laukkapätkä vielä ennen kuin käännyttiin takaisin kotiin. Wiljon hengitys tuntui vähän hengästyneeltä, mutta se jatkoi edelleen korvat hörössä tyytyväisenä eteenpäin. Kaulasta se oli jo ihan hionnut, varmaan satulan altakin eli kotipihassa tiedossa olisi raikastava suihku.

Koko matka kotiin päin mentiin käyntiä pitkin ohjin ja ihan rinnakkain. Oli kivaa, kun oli kaksi niin hyväkäytöksistä oria että niillä saattoi tällä tavalla lähteä samanaikaisesti maastoon. Kotiristeyksessä seuraamme liittyi tuttu ratsukko, kun Max ravasi Almallaan meidät kiinni. Se oli tulossa Rihtniemen kentälle ratsastamaan, oli oikein soittanut ja varmistanut saavansa kentän ja estekaluston yksityiskäyttöön tunniksi. Jutusteltiin Maxin kanssa niitä näitä ja odotetusti Maiju läksytti miestä jälleen kerran käytöksestä Ahvenanmaan reissulla.
"Anna sen jo olla", naurahdin. "Eiköhän läksyt oo opittu jo."
"Maxin kohdalla en usko tuohon hetkeäkään", Maiju sanoi sellaisella äänensävyllä, ettei vastaankaan ollut enää väittämistä.
Kotipihassa laskeuduin heti ensimmäisenä Wiljon satulasta ja kiinnitin orin tarhan aitaan kiinni. Vedin tallista hoitopaikalta vesiletkun ulos ja suihkutin Wiljon hiet pois saman tien kun sain varusteet sen päältä pois. Samalla vilkuilin kentälle, jossa Max kantoi estepuomeja ja tolppia paikalleen.
"Tarviitko apua?" kysyin siltä.
"En just nyt, mutta voisit kyllä kohta tulla nostamaan näitä esteitä kun ollaan lämmitelty ensin", Max huudahti takaisin ja mä näytin sille peukkua.

13.10.2022

Alkanut syksy toi mukanaan sateet. Aamutallin jälkeen aamupalalle kanssani ryntäsi yltä päältä kurainen Kaapo, joka oli ottanut pihamaan vesilätäköistä kaiken ilon irti. Mä nostin vastaan rimpuilevan bordercollien syliini ja kannoin sen suorinta tietä kylpyhuoneeseen pesulle. Koiran silmissä loistava ilo vaihtui pian pettymykseksi sen joutuessa kokovartalosuihkuun vasten tahtoaan. Peseytymisestä selkeästi loukkaantunut koira jäi tupaan leivinuunin eteen päiväunille, eikä tullut kanssani keittiöön tekemään aamupalaa niin kuin yleensä. Juustopaketin rapinan kuullessaan Kaapo kuitenkin sipsutti varovaisesti keittiöön katsomaan, josko sekin saisi siivun Oltermannia. Leikkasin juustosta pari siivua sämpylöiden väliin ja toiset pari siivua Kaapolle, joka hotki juustosiivut vauhdilla parempiin suihin.

Moccamaster oli lopettanut pulputtamisen ja keittiön täytti lämmin tuoreen kahvin tuoksu. Kaivoin jääkaapista kauramaidon ja kaadoin itselleni ensimmäisen kupillisen kahvia. Ulkoa kuului auton ääntä ja vilkaisin ikkunasta ulos, oliko kenties Eetu päättänyt tulla jo aamusta, kun oltiin eilen sovittu, että se tulisi tänään ratsastamaan. Eetun punaisen sitikan sijaan talon eteen kaartoi musta pakettiauto. Max sammutti autonsa ja hyppäsi rivakasti kyydistä suunnaten suoraan taloa kohti. Hetken aikaa ehdin kelailla mielessäni, oliko tälle päivälle sovittu kengityksiä ja miksi ihmeessä Max ei sitten ajanut pakua tallin oven eteen. Ovi kävi, ja eteisestä kuului kovaääninen huudahdus.
"Huomenta!"
"Huomenta", tervehdin takaisin ja kaadoin kahvini sekaan tilkan kauramaitoa.
"Löytyykö sulta vanerilevyjä jostain?" keittiön ovensuuhun ilmestynyt Max kysyi. Mä käännyin katsomaan Maxia, joka nojasi ovenkarmiin ruskeat hiukset ihan sekaisin, kuin se olisi juuri herännyt.
"Ööö-", pohdin ääneen ennen kuin huomasin siirtää katseeni Kaapoon, joka nuuski iloisesti vierailijan jalkoja. "-Mitä helvettiä sulla on kengät jalassa sisällä?" jatkoin lausettani. Max katsahti jaloissansa olevia kuraisia saappaita.
"Ai kappas, ei ollut tarkoitus tulla eteistä pidemmälle", Max kohautti olkiaan. Katsoin Maxia vaativasti ja mies kääntyi pian kannoillaan ja eteisestä kuului kolinaa, kun se potki saappaat jalastaan ja heitti takin naulakkoon. Mies palasi pian takaisin keittiöön käsiään hieroen.
"Kahvia?" kysyin, ja Max nyökkäsi. Kaivoin sille kaapista mukin ja ojensin sen Maxille, joka täytti mukin niin piripintaan höyryävän kuumaa kahvia, että kuuma juoma oli läikkyä yli.
"Niin se vaneri", Max aloitti ja yskäisi. "Oisin remonttia varten tarvinnut enkä millään ehdi rautakauppaan."
"Mutta ehdit kuitenkin istua siihen?" kohotin kulmiani.
"Niin no, niin. Kyllähän kahville on aina aikaa", Max hymähti ja mä hymyilin sille vähän.
"Mihin sä vaneria? Meinasitko peittää ne hienot hirsiseinät?", kysyin ihmeissäni ja mietin Maxin taloa, josta oli vanhojen tapettien alta paljastunut ihan älyttömän kaunis hirsiseinä. "En kun ajattelin sinne tallin varastoon rakentaa kaappeja. Loimille ja sen sellaisille kausitavaroille", Max selitti. "Ne vie ihan hirveesti tilaa varustehuoneesta, se on jo ihan täynnä neljän hevosen tavaroista ja mä mietin, että mihin ne pihaton asukkaat sitten laittaa tavaransa."
Kuuntelin Maxin selitystä samalla sämpylääni mussuttaen.
"Onks pihattoon tulossa jo heppoja?" kysyin uteliaasti.
"Ei vielä, mutta kyllä sinne pitäisi pari löytää jostakin. Auttais remonttibudjetin kanssa myös ja tytötkin varmaan tykkäis, kun olis enemmän porukkaa."
Nyökyttelin Maxin sanoille ja mietin, miten se olikin noin ajattelevainen. Varsinkin se Tiia oli vasta neljäntoista ja se varmaan tykkäisi, jos sillä olisi muutakin kuin aikuista seuraa aina ympärillä. Vaikka hyvinhän se pärjäsi. Se oli tässäkin käynyt hevosensa kanssa esittäytymässä ja kyselemässä, löytyikö meiltä lännenratsastuksen treenaamista varten mitään ja olin luvannut etsiä sille jotakin käyttökelpoista.
"Siitä vanerista ajattelin siis niitä hyllyjä tehdä ja ehkä kaapin ovet. Vai mitä mieltä sä oot - avohyllyt vai kaapit?" Max kysyi herättäen mut ajatuksistani.
"Tarviiko niitä ovia muka oikeesti mihinkään? Siistimmältä se kyllä näyttäis jos on ovet", pohdiskelin.
"No mä mietinkin sun varustehuonetta ja niitä avohyllyjä, että se sotku on sitten kokoajan näkyvillä", Max virnisti.
"Hei älä nyt!" huudahdin. "Se on hallittu kaaos eikä mikään sotku", puolustauduin.
"Miten vaan", Max kohautti olkiaan edelleen leveästi hymyillen.

Me juotiin kahvit loppuun, tai Max ehti juoda toisenkin kupillisen kun mä siivosin keittiötä ja kävin vaihtamassa pyjaman ulkovaatteisiin. Maxin mielestä oli outoa, miten kävin tekemässä aamutallin flanellipyjama päällä. Ei se tietenkään sanonut mitään, mutta kyllä mä tiesin mitä se ajatteli, kun se katsoi mun ruutuhousujani kulmiaan kurtistaen.

Ala-aitan ovi aukesi narahtaen ja sisältä tulvahti tunkkainen tuoksu. Katosta roikkuva valo ei juuri valaissut pimeää tilaa.
"Jos jossain on vaneria niin varmaan täällä tai sitten siellä tallin päädyn katoksessa", sanoin ympärilleni vilkuillen.
"Hei kato tässä on nää tynnyrit, pitääkin nostaa esille. Tiia kyseli aiemmin", hihkaisin innokkaasti. Siitäkin huolimatta, että olin lupautunut etsimään vanhat working equitation tarvikkeet esille, oli koko homma oikeastaan unohtunut.
"Nää vois oikeastaan ottaa nyt ulos, että päästään katsomaan mitä tuolla perällä on", ehdotin ja Max tarttui oitis toiseen tynnyriin.
"Miten sä oikeen säilytät täällä kaikkea vanhaa roinaa", Max puhisi kannettuaan molemmat tynnyrit aitasta ulos.
"Ei tää oo roinaa, noille tynnyreillekin on taas tarvetta", huomautin. "Mun pitäis oikeestaan mennä tekemään tallihommia. Jos löydät sitä vaneria niin ota sen verran kun tarviit. Niin ja noi tynnyrit vois kantaa kentän laidalle", selitin ja hymyilin iloisesti. Max katsoi mua sellaisella ‘ootko tosissas’ -ilmeellä, se ei ilmeisesti ollut tyytyväinen joutuessaan täällä itse hommiin. Mä taputin sitä olkapäälle ja jatkoin matkaani kohti tallia, jossa odotti siivoamattomia karsinoita ja päiväheinien annostelua ja sen sellaista päivittäistä puuhaa.

Hevoset rouskuttivat tarhoissa vielä aamuheiniensä rippeitä. Juuri nyt ei satanut vettä, mutta ilma oli kostea ja kolea. Tyypillinen lokakuinen aamu.

24.6.2022, Juhannus

"On se hyvä ettei tästä tullu mustaa", Vaari totesi ääneen silittäessään Lyylin pörröistä kaulaa. "Kyllä liinakko on ainoa ja oikea väri suomenhevoselle."
Niinpä niin. Pörröinen varsa nakersi pienillä hampaillaan pyörätuolin käsinojaa ja Vaari könysi pyörätuolissaan parempaan asentoon, jotta ylettäisi paremmin rapsuttamaan Lyyliä harjan tyvestä. Pieni varsa ei osannut jännittää Vaaria eikä pyörätuolia ollenkaan, päinvastoin se oli ravannut kimeästi hirnuen vastaan kun näki meidän saapuvan laitumelle. Mietin, että jotain oli tehty oikein kun varsasta oli kasvamassa noin ihmisläheinen ja rohkea.
"Joko me lähdettäis takas talolle päin?" ehdotin Vaarille. "Max on varmaan kohta täällä, se kutsui itsensä syömään kun kuuli että oot tulossa kylään."
Vaari nyökkäsi.
"Joko se on sinua kosinut?" Vaari uteli kovaan ääneen.
"Häh?" hämmästyin. Mitähän Vaari oikein selitti.
"Minä sille jo jouluna sanoin, että pittäis kosia pikimmiten niin saatais juhannushäät", Vaari pukahti.
"Nyt on kuule ihan tavallinen juhannus tulossa ilman kenenkään häitä", vastasin hengästyneenä. Pyörätuolin työntäminen ylämäkeen oli raskaampaa kuin muistin. Lämpöäkin oli reilusti yli parikymmentä astetta, eikä perinteisen koleasta juhannussäästä ollut tietoakaan. Pieni tuulenvire piti hyttyset ja muut hyönteiset ihanasti loitolla.
"Ei se poika ole ikinä ollut hyvä noudattamaan ohjeita", Vaari murahti pienen hiljaisuuden jälkeen.

Mä en enää sanonut mitään. Vaari oli yrittänyt parittaa meitä yhteen Maxin kanssa niin kauan kun mä jaksoin muistaa. Myönnettäköön, että joskus teininä olin ollut aika ihastunut itseäni pari vuotta vanhempaan Maxiin, vaikka en sitä koskaan kenellekään suostunutkaan myöntämään. Me oltiin vain hyviä ystävyksiä, joiden ystävyys oli kestänyt lapsuudesta tähän päivään saakka. Joskus Maxin tullessa kengittämään me muisteltiin samalla lapsuuden kommelluksia ja naurettiin hauskoille muistoille. Mä hymähdin miettiessäni sitä ja suupielet nousivat väkisinkin pieneen hymyyn.

Havahduin omista ajatuksistani tähän päivään kuullessani Maxin tutun äänen kääntyessämme rantatieltä kotipihaan.
"Viljami, terve! Mitä kuuluu, ootkos pelannut paljon skippoa viime aikoina?" Max huudahti iloisesti meidät nähdessään. Vaari heilautti sille kättään vastauksena.
"Olen, ja lupaan voittaa teidät molemmat koska tahansa!" Vaari uhosi leikkimielisesti. Sillä ja Maxilla oli keskenään niin ihana suhde, Vaari piti Maxia kuin omana lapsenlapsenaan. Välillä tuntui, että se tykkäsi Maxista enemmän kuin meistä oikeista lapsenlapsista.
"Mä oon harjoitellut viime kerran jälkeen", Max vastasi Vaarille silmää iskien.
"Lahjattomat harjottelee", Vaari puhahti.
Max katsoi mua ja mä kohautin olkiani. Vaarista nyt ei ottanut taaskaan selkoa. Sen pää pelasi edelleen ja se muisti kaikki pienimmätkin asiat, mutta vanhemmiten siitä oli tullut entistäkin suorasanaisempi, eikä se vaivautunut kuulostamaan tippaakaan kohteliaalta. Noh, kaipa tuo kahdeksankymppiselle jo sallittiin.

“Mä toin vähän grillattavaa mukanani”, Max kertoi vaihtaen puheenaihetta. “Tässä on pari pakettia makkaraa ja maissia.”
“Oikeen perinteiset juhannusruuat siis”, hymähdin vastauksena. En oikeastaan välittänyt grillimakkarasta saati maissista, mutta kai niitäkin pari kertaa kesässä söi.
Vaari valitteli jo nälkäänsä ja niinpä Max ryhtyi tuumasta toimeen. Se könysi aittaan hakemaan grilliä terassille saatesanoin ‘en ymmärrä miten et oo vieläkään ottanut grilliä käyttöön, vaikka kesä on jo puolessa’. Mä jätin Maxin ja Vaarin pihalle säätämään grillin kanssa, kun ei se ollut mun juttu yhtään, ja kipaisin itse keittiöön viimeistelemään loput illallisesta. Pinosin tarjottimelle kattausta varten kaiken tarvittavan, ison kulhollisen perunasalaattia sekä tietysti isoäidiltä perityllä ohjeella tehtyjä mummonkurkkuja. Jälkiruuaksi tekemäni britakakku jäi vielä jääkaappiin odottamaan omaa vuoroaan.

Aurinko paistoi terassille puiden lomasta vielä myöhään illallakin, kun istuimme kaksin Maxin kanssa pöydän ääressä mahat täynnä ruokaa. Olivat ne grilliruuat maistuneet lopulta minullekin, liekö sitten syynä hirvittävä nälkä vai yksinkertaisesti vain makutottumusten muuttuminen. Max sytytti tupakan ja katseli pitkään hämärtyvälle taivaalle aivan kuin miettien jotakin.
“Mä oon ajatellut hankkia hevosen”, se sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. Olin vähällä vetää valkoviinit väärään kurkkuun silkasta hämmennyksestä.
“Sinä?” kysyin epäuskoisena. Olihan Max nuorempana ratsastanut ja kilpaillutkin esteratsastuksessa, mutta se oli viime vuosina antanut ymmärtää, ettei satulaan paluuta olisi tiedossa.
“Ootko sä millasta hevosta ajatellut?” kysyin kiinnostuneena ja vedin vilttiä paremmin hartioille. Auringon laskettua keli alkoi muuttua viileämmäksi.
“Estehevosia oon vähän katsellut sillä silmällä mutta ei ole vielä tullut sopivaa vastaan. Se sais olla joku kiva ja aika simppeli ruuna, ehkä tammakin, jolla voisi palata esteradoille”, Max pohti ääneen. Sen kriteerit kuulostivat siltä, että niitä ei olisi mahdotonta täyttää.
“Osta Pupu”, ehdotin virnistäen.
“Suomenhevosta en ainakaan osta. Pitää olla sellanen jolla olis skouppia yli metrikahenkympin radoille ja mielellään nuori. Joku neljävee tai maksimissaan kuusivuotias”, Max jatkoi kriteereidensä luettelua, joita sitten lopulta löytyikin vino pino.
“Aika onni saa käydä, jos meinaa hyvän hevosen löytää. Ellei sitten lähde etsimään ulkomailta”, tuumin.
“Niinpä niin”, Max vastasi ja puhalsi tupakansavut taivaan tuuliin.