• Etusivu
• Esittely
• Orit
• Tammat
• Kasvatus

Wyat Netflix&Chill

KTK-II

Kuva © Cherie CC BY-NC 2.0

Tiedättekö sen tunteen, kun näette varsan joka yksinkertaisesti vain on pakko saada? Hilla on juuri sellainen varsa. Ensimmäistä kertaa Hillan nähdessäni se asui suomenhevostallilla isojen hevosten seuraneitinä, eikä varsinaisesti ollut myynnissä. Omistaja kuvaili ponia puolitosissaan villiponiksi, josta pitäisi päästä eroon. Ja sitten minä päätin pelastaa omistajaraukan ostamalla villiponin itselleni.

Hilla on sellainen poni, joka saattaa seistä tarhassaan koko päivän heinäpaalin äärellä. Hyvän ruokahalun huomaa ponin vatsan ympäryksestä, joka on päässyt paisumaan luvattoman suureksi... Laitumella ja tarhassa ponille onkin ihan sama, onko se yksin vai laumassa, sillä 99% ajasta Hilla keskittyy vain syömiseen. Toisinaan Hilla saattaa kirmailla laitumella hetkisen, mutta tämäkin liikehdintä todennäköisesti johtuu uuden ruokapaikan etsimisestä. Taluttaessa Hilla on syksyisin ja talvisin helppo kuin mikä. Oikeastaan sitä joutuu jopa vetämään perässä, eikä poni silloinkaan tunnu liikkuvan kastematoa nopeammin. Keväisin ruohon alettua vihertää on Hillakin taluttaessa erilainen. Se suorastaan ryntää tarhastaan ulos lähimmälle ruohotupsulle.

Hoitaessa Hilla on siinä mielessä helppo, että se ei ota nokkiinsa vaikka sitä harjaisi vastakarvaan tai liian kovilla harjoilla. Lähinnä poni keskittyy ottamaan iisisti, mikä onkin sen bravuuri. Hillan kavioita putsatessa voi vaikka istua karsinassa, eikä poni ole moksiskaan. Ainoa hölmöys, mitä se saattaa hoitaessa tehdä (ja tekeekin) on karkaaminen. Kun karsinan oven laittaa hoitamisen ajaksi kiinni tai sitoo ponin kiinni, tyyty se vain möllöttämään paikallaan niin kauan kuin on tarpeen. Satuloidessa Hillalla on tapana pullistella, mutta satulavyön saa siitä huolimatta useimmiten vedettyä kiinni. Suitsia laittaessa ponin kanssa voi tulla erimielisyyksiä siitä, pitääkö suu avata kuolaimia varten. Pienen tahtojen taiston jälkeen Hilla yleensä avaa suutaan sen verran, että kuolaimet saa ujutettua sinne minne pitääkin.

Ratsastaessa Hilla ei ole mikään helpoin mahdollinen tapaus. Se pysähtelee, yrittää kääntyä omin päin ja sinkoilee välillä pukkilaukalla minne sattuu. Napakan ratsastajan kanssa poni kulkee nätisti, mutta heti tilaisuuden tullen se yrittää luistaa töistä. Hillalla on pienet, shettismäisen töksöttävät askellajit ja itsepäinen luonne, mutta jostain kumman syystä siitä on tullut pienempien lasten ehdoton lemppariratsu. Hillan taso kouluratsastuksessa on jotain helpon C:n ja B:n väliltä. Pohkeenväistöt ja peruutukset eivät ole Hillan mieleen ollenkaan, ja niitä tehdessä se usein protestoikin kiemurtelemalla ja kääntyilemällä. Sen sijaan laukkatehtävät ovat yleensä Hillan mieleen ja poni viilettääkin mielellään vauhdikkaasti pitkin poikin. Laukan kokoamisesta ei voida puhuakaan, saati hidastamisesta, ellei ole valmis ottamaan vastaan pukkisarjaa, kun ratsu ei tahdo hidastaa vauhtiaan yhtään.

Esteiden hyppäämisen saloja Hilla ei ole vielä ymmärtänyt - eikä varmaan koskaan tule ymmärtämäänkään. Se hyppää maapuomienkin yli isolla loikalla. Ponin kapasiteetti riittää juuri ja juuri sinne puomiluokkien tasolle. Puuttuvan taidon Hilla yleensä korvaakin vauhdilla ja pukkiloikilla. Ratsastajan täytyy osata istua satulassa rauhallisesti, sillä ylimääräinen keikkuminen ja ohjista repiminen saavat Hillan takuuvarmasti kieltäytymään ylittämästä edes maapuomeja. Siinä missä esteratsastus ei ole Hillan vahvuuksia, kuuluu valjakkoajo ehdottomasti niihin. Kärryjen edessä Hilla on helpompi kuin selästä käsin. Se ei pukita tai kiemurtele tai yritä tehdä äkkikäännöksiä, vaan keskittyy ohjastajan antamiin apuihin ja suorittaa annetut tehtävät tasaisen varmasti hitaalla vauhdilla. Kentällä pyöriminen ei ole edes valjakkovaunujen kanssa Hillan mielestä kovin kivaa, mutta maastossa kärryttelystä se pitää. Maastoillessa ponista alkaa löytyä oma moottori eikä sitä tarvitse koko ajan patistaa eteenpäin.

Juoksuttaessa Hilla on.... kerrassaan hulvaton tapaus. Kuvittelepa juoksutettavaksi poni, joka juoksee juoksuttajaansa päin ja yrittää potkaista ja joka ei osaa kulkea tarpeeksi isolla ympyrällä. Ja kun sen saa sopivan isolle ympyrälle, on vauhti kuin formulakisoissa. Hilla on juuri sellaienn poni. Se ei kunnoita juoksuttajaansa pätkän vertaa, vaan siitä on paljon mukavampaa juosta päin ja potkaista. Kun Hillan saa ajettua isommalle ympyrälle, se laukkaa täysillä pukkilaukkaa niin kauan, kunnes se ei enää jaksa liikkua ollenkaan.

Kaikista Hillan muista omituisuuksista huolimatta se on yllättävän helppo lastata traileriin. Matkustaa se osaa yleensä nätisti, kunhan seurana on paljon ruokaa. Uusissa paikoissa Hilla käyttäytyy ihan yhtä itsepäisesti kuin kotonakin, mikä tuottaa toisinaan hankaluuksia. Toisaalta on ihan hyvä, ettei Hilla jaksa stressata kisapaikoilla vaan osaa ottaa chillisti.

Suku

Jälkeläiset

o. Tassulan Shadowhunter s. 01.06.2018

Kilpailut

Kilpaillut porrastetuissa maksimitasolleen.

Päiväkirja

30.09.2016 entisessä kodissa
Päätin laittaa Hillan ja Kosmoksen tänään juoksentelemaan maneesiin vapaana. Hilla oli tarhannut pian vuotiaan orivarsan kanssa jo viikon, ja poni alkoi selvästi olla kypsä varsan riekkumiseen. Minä taas näin vain hyvänä asiana sen, että Kosmos pisti Hillan liikkeelle. Tuo pieni poni kaipaa laihdutuskuuria ja liikuntaa!

Kaikki sujui juuri niinkuin olin kuvitellutkin. Hillaa sai raahata maneesille ja Kosmos hyppi innokkaana ties missä pusikoissa ja ojan pohjalla. Maneesilla Kosmos rykäisi itsensä irti minun päästäessäni muutaman ärräpään suustani ja Hilla seisoi vierelläni tyynen rauhallisesti. Suljin maneesin oven ja maanittelin Kosmoksen luokseni irrottaakseni siltä riimumnarun. Sain juuri irrotettua narun riimusta, kun varsa jo sinkosi täyttä laukkaa maneesin toiseen päähän ajaen samalla Hillaa täyteen laukkaan. Hilla ei jaksanut kuin luimia Kosmokselle ja pian otukset viilettivätkin ympäri maneesia, välillä Kosmos ja välillä Hilla edellä.

Kun alkoi näyttää siltä, että Kosmokselta alkoi loppua puhti ja se pysähtyi vetämään henkeä keskelle maneesia, laittoi Hilla uuden vaihteen silmään ja lähti ajamaan Kosmosta takaa. Varsa raukka ei mahtanut lihavalle shetlanninponille mitään, kun se juoksi varsan perässä napaten tätä kintereestä aina, kun Kosmos hidasti liikaa. Minua huvitti katsella otusten touhua, jota kesti ehkä kolme varttia ennen kuin molemmat olivat yltä päältä hikisiä ja puuskuttivat. Hillakin jaksoi näyttää hetken aikaa siltä, että päivän hyvä työ oli nyt tehty.

08.06.2018 kirjoittanut omistaja
Se oli aika tuulinen päivä. Ehkä vähän liiankin tuulinen. Hilla ei ollut pysyä nahoissaan ollenkaan ja minä olin päättänyt lähteä sen kanssa kärryajelulle maastoon. En tosiaan ajatellut luovuttaa, vaikka Hilla otti kierroksia puiden humisevista oksista ja maassa tuulipyörteissä kieppuvista luonnonroskista. Hilla seisoi kärsimättömänä tallin oven edustalla, johon olin sen tuonut valjastusta varten. Suoritin ponille pikaisen harjauksen (kyllä tuuli irrottaisi loput pölyt!) ja siirryin valjastamaan ponia. Useamman viikon käyttämättömänä lojuneet valjaat olivat tuhannen solmussa, mutta pikkuhiljaa sain niitä selvitettyä. Hillalla meni odotteluun hermot. Se peruutteli, puri ovenkarmia, yritti liueta paikalta, kuopi maahan kamalat kuopat ennen kuin sain valjaat selvitettyä ja heitettyä ne Hillan selkään. Hilla kiemurteli ja pullisteli, kun yritin kiristää mahavyötä. Se ei ollut tänään yhtään oma itsensä, jotenkin puuskittainen tuuli sai sen pään pyörälle.

Jouduin hyppäämään miltei vauhdista kärryille, kun Hilla päätti että tänään tehdään vauhtilenkki. Se ei millään malttanut kävellä, vaan tappijalat tikkasivat mahdotonta vauhtia pitkin hiekkatietä niin, että irtokivet lentelivät minne sattuu. Vasta käännyttyämme kapeammalle tielle Hilla suvaitsi hidastaa vauhtiaan ja hetken ajan se malttoi kävellä jännittävästä ympäristöstä huolimatta. Tiesin kapean polun tekevän vain pienen lenkin, jonka jälkeen se liittyisi takaisin isompaan tiehen. Se sai riittää päivän liikunnaksi, sillä en jaksanut edes ajatusta siitä, että joudun taistelemaan väsyneen ponin kanssa suunnasta ja siitä, onko ihan pakko liikkua enää senttiäkään.

Kotiin päin mennessä Hilla malttoi jo kävellä ja saatoin antaa sille hiukan pidempää ohjaa. Musta poni nappasi tien varrella kasvavaa aluskasvillisuutta suuhunsa ja matkaeväiden avulla se jaksoi kävellä takaisin kotiin asti. Kotipihassa riisuin ripeästi Hillan valjaat pois ja päästin sen takaisin pihattoon. Kummasti tutun heinäpaalin äärellä korvissa vinkuva tuuli ei enää haitannut ollenkaan.