• Etusivu
• Esittely
• Orit
• Tammat
• Kasvatus

Esittely

Satumaisten vaaramaisemien keskelle, Käpälävaaran kupeeseen päätti Risto rakentaa oman torppansa. Loppusyksystä suloisen metsälammen rannalle oli pystytetty torppa ja navetan rakentaminen oli juuri ehditty aloittaa ennen maan routaantumista. Ensilumen sataessa maahan Risto haaveili viiden lehmän maitotilasta. Eläimiä ei vielä ollut, oli vain Risto ja hänen vaaleakutrinen vaimonsa Lyydia, joka oli viimeisillään raskaana.
Kevään koittaessa oli perheeseen syntynyt pieni poika. Lyydia vietti aikaa keittiössä tai perunamaalla, Risto ahersi päivät navettansa kimpussa. Lähimpään Pajuvaaran kaupunkiin oli matkaa lähes kolmekymmentä kilometriä, omia eläimiä oli saatava. Viljapellon ja kasvimaan antimet eivät riittäneet pitämään kolmehenkistä perhettä ruokittuna. Juhannukseen mennessä pihamaalle oli noussut navetan lisäksi jo aitta, Riston ylpeydenaihe, olihan se rakennettu alusta loppuun oman metsän rungoista. Jokaisen hirren Risto oli vuollut itse huolimatta edes naapureiden apua. "Kyllä minä pärjään", totesi Risto niin päättäväisesti että maapallon toisella puolellakin takuulla huomattiin hänestä uhkuva suomalainen sisukkuus.

Näin alkoi Käpälämäen tilan tarina vuonna 1937. Vanhoista ajoista muistona ovat vain kolme punaista rakennusta kirkasvetisen lammen rannalla. Ei pienelle tilalle löytynyt suvusta jatkajaa, sen ymmärsivät Risto ja Lyydiakin. Maailma oli muutoksessa, piti opiskella ja muuttaa kaupunkiin. Risto ja Lyydia ahersivat tilalla aamusta iltaan mahdollistaakseen viidelle lapselleen hyvät koulutuspaikat. Kuusikymmentäluvun loppuun mennessä viimeinenkin lapsi muutti kotoa opiskelemaan isolle kirkolle. Seitsemänkymmentäluvun loppuun mennessä viimeisetkin kotieläimet oli hävitetty, Risto ja Lyydia olivat totaalisesti kahden keskellä metsää. Muuttivat kaupunkiin, lapsille sanottiin ettei tilaa myydä. Itse se on rakennettu, muuttakaa sinne sitten joskus eläkepäivillä. Kaupunkilaistuneet lapset vain tuhahtivat ajatukselle, hekö muka landelle?

Ja niinhän siinä sitten kävi, että kukaan lapsista ei tilalle halunnut palata. Vanhempien kuoltua yhdessä päätettiin sukutila myydä pois, jos siitä joku downshiftaaja kiinnostuisi ja ostaisi omakseen. Sattuipa samaan aikaan Helsingin ytimessä asuva ikuinen ponityttö miettiä elämänmuutosta. Toimistotyö kahdeksasta neljään ei tarjonnut tarpeeksi jännitystä, piti saada muuta. Jos hankkisi ponin ja muuttaisi maalle...? Täydellinen tila löytyi Käpälävaaran kupeesta. Viisi suuta kertoi yhtä aikaa tilan tarinaa, kuinka talvella oli hiihdetty lammen yli kyläkouluun ja kuinka syyslomaa vielä kutsuttiin potunnostolomaksi.

Kymmeniä vuosia asumatta olleet rakennukset piti kunnostaa lattiasta kattoon. Sen uusi omistaja teki, tarttui apinanraivolla työkaluihin ja kunnosti Riston tilan sen vanhaa henkeä ja tarinaa kunnioittaen. Torppa ja aitta saivat jäädä täyttämään tarkoitusta, jota varten ne oli kolmekymmentäluvulla rakennettu. Kahdeksan lehmän ja yhden hevosen navetasta saatiin kunnostamalla ponitytölle soma ponitalli. Tuli ensimmäinen poni, toinen. Yhdeksän karsinaa loppuivat kesken, poneista päänsä pyörälle saanut omistaja rakensi pihaton. Haaveili shetlanninponiensa ja vuonohevostensa sekaan muistakin poneista. Eivät jääneet ponit haaveeksi, saapuivat uuteen kotiinsa yksi toisensa jälkeen. Syntyi ensimmäinen kasvatti.

Ja niin alkoi tuo poni-ihminen tituleerata itseään ponikasvattajaksi. Hulluksi kutsuttiin Pajuvaaralla, kun Meri asteli poninhajuisena ruokakauppaan. Epäilivät, ettei ponikasvatuksella elä. Palaa downshiftaaja pian sinne mistä on tullutkin, lyötiin vetoa meneekö kuukausi vai vuosi. Ei palannut Meri synnyinsijoilleen Helsinkiin, jäi Pajuvaaraan pysyvästi. Kutsutaan naista poneinensa jo nähtävyydeksi kylällä. Sopii tulla itsekin katsomaan, jos ohi poikkeaa. Takuulla juodaan yhdessä kahvit ja käydään rapsuttelemassa poneja!