Jeilin Pahatar

musta aa Ee suomenhevostamma, 153 cm
syntynyt 01.09.2022 Suomessa, 13-vuotias
VH22-018-0908

kasvattanut Jeili
omistaa Juulia, VRL-12454

ko  :  helppo B      re  :  100 cm      ke  :  helppo

KTK-II, PSB-III

Pahatar on meidän oma pahanilmanlintu. Sen perusilme on sellainen resting bitch face, vähän hapan ja saa vierailijat kiertämään mahdollisimman kaukaa. Oikeasti Pahatar on paljon kivempi kuin olemus antaa ensin ymmärtää. Se ei vain ole niitä hevosia, jotka erityisesti nauttisivat halimisesta ja pusuttelusta ja ylimääräisestä häsellyksestä ympärillä. Ja ruoka-aikaan se kannattaa jättää suosiolla rauhaan, ellei tahdo saada kaviosta. Tästä syystä Pahatar myös tarhaa yksin, sillä se tykkää pitää huolen siitä, ettei kaveri vain vahingossakaan mene syömään hänen ruokiaan.

Koskeminen on Pahattarelle sillä tavalla ehdoton no-no, ettei se yhtään siedä turhaan puristavaa pohjetta taikka raippaa. Kyllä se sitten ilmoittaakin pukittamalla tai potkaisemalla, ettei ole tyytyväinen saamaansa kohteluun. Pahatar ei myöskään ole maailman atleettisin ratsu, se ei tahdo taipua eikä astua ristiaskeleita sitten millään. Se tuntuu ratsain vähän sellaiselta veturilta joka vain puksuttaa kiskoilla eteenpäin, eikä tiukkojen käännösten tekeminen tule kuuloonkaan.

13.03.2026    Irtohypytys    ✎ omistaja

Aina niin ihanan iloisen (lue: ei ikinä iloisen) näköinen Pahatar luimisti korviaan aidan takana. Se onnistui päivä toisensa jälkeen näyttämään niin luontaantyöntävällä tavalla häijyltä, että sitä voisi luulla ilkeämmäksikin otukseksi. Tosiasiassa Pahatar oli oikein kiva, vaikka ei se siltä näyttänytkään.
“Kuules hapannaama”, tervehdin mustaa tammaa. “Tuletkos sieltä, niin päästään tekemään jotain kivaa.”
Ojensin sille porkkananpalan ja katsoin, miten se hävisi parempiin suihin alta aikayksikön. Tamman ilmekin muuttui vähitellen miellyttävämmäksi. Kai sekin tiesi, että hurmaavalla koiranpentuilmeellä oli vaikutusta tarjottavien herkkujen määrään.

Pujahdin aitalankkujen välistä tarhaan ja kliksautin riimunnarun kiinni Pahattaren riimuun, kun olin ensin lahjonut sitä uudella porkkanapalalla. Pahatar odotti rauhassa paikoillaan kun avasin tarhan portin ja lähdin taluttamaan sitä kohti maneesia. Oltiin puolison kanssa innostuttu laittamaan sinne irtohypytyskuja, lähinnä ehkä nuorimpia hevosia varten, mutta päivän päätteeksi päätettiin viihdyttää myös kokeneempia hevosia normaalista poikkeavalla aktiviteetilla.

Pahatar lompsi perässäni maneesin oviaukosta sisään. Puoliso oli laskenut edellisen hevosen jäljiltä esteet takaisin ihan mataliksi ristikoiksi, ja nojaili nyt rennosti seinään ja selasi puhelintaan. Oven sulkeuduttua päästin Pahattaren vapaaksi, ja tamma lähtikin heti kävelemään kohti puolisoa siinä toivossa, että silläkin olisi takin taskuissa herkkuja.
“Etkö sä aio juoksuttaa sitä alkuun?” Puoliso kysyi.
“Osaa se vapaanakin juosta”, sanoin, ja jatkoin heti perään: “tai ainakin kävellä.”
“No kai se juoksee jos sitä vähän hoputtaa”, puoliso sanoi epäillen ja silitti Pahattaren kaulaa, johon tamma vastasi luimistamalla korviaan. “Osaatko sä ravata?” Puoliso kysyi tammalta ja maiskautti. Ei reaktiota. Puoliso heilautti kättään, ja Pahatar kääntyi pois häntä viuhuen.
“Ei se olis liinan päässäkään tuota reippaampi”, totesimme miltei yhteen ääneen. Aikamme houkuteltuamme saimme Pahattaren hölkkäämään muutaman kierroksen ympäri maneesia ja lopulta jopa laukkaamaan. Vasta tässä vaiheessa tamma tuntui tajuavan olevansa vapaana, ja se heitti muutaman iloisen pukkiloikan ja spurttasi pitkää sivua eteenpäin.
“Oho. En oo koskaan nähnyt sen juoksevan noin lujaa”, puoliso nauroi.

Alkulämmittelyhölkän ja -pukkiloikkien jälkeen ohjasimme Pahattaren kohti estekujaa, jonka kolme pientä estettä se ylitti juuri ja juuri jalkojansa nostellen. Seuraavalla kierroksella se vaivautui jo vähän nostamaan kinttujaan, eivätkä kaviot kolisseet joka puomiin. Puoliso nosti kahta viimeistä estettä hirveällä vauhdilla ja sai viimeisenkin kannakkeen paikalleen juuri, kun Pahatar lähestyi kujaa kolmannen kerran. Hevosella oli kunnon vauhti päällä: se ei malttanut pysähtyä ollenkaan hyppykierrosten välissä, vaan jatkoi omatoimisesti matkaansa uudestaan kujalle.

Muutamien hyppykertojen jälkeen Pahatar tuntui tuumaavan, että nyt riittää, sillä se teki äkkipysähdyksen maneesin ovelle ja jäi sinne odottamaan, että joku päästäisi sen pois työnteon parista. Puoliso lupasi lähteä Pahattaren kanssa loppukäynneille maastoon, joten minun tehtäväkseni jäi irtohypytyskujan purkaminen ja estekaluston raahaaminen takaisin varastoon.